First week here

Ajattelin kirjottaa tän postauksen Suomeksi, koska lähinnä varmaan vaan mun suomalaisia kavereita kiinnostaa miten tämä eka viikko on täällä mennyt. Oon päivittänyt snäppiin aika aktiivisesti, mutta sen tarinan näkee vaan osa ihmisistä. Itse asiassa mun pitää tää postaus pohjustaa aika paljon snäppivlogien varaan, kun on tapahtunut niin paljon kaikkea, että en edes muista.

Lennot

Mun lentomatka sujui ihan ongelmitta, pääsin helposti Finnairin koneeseen täyteen pakatun käsimatkatavaran kanssa. Vieruskavereina mulla oli kaksi kiinalaista, jotka nukkuivat koko matkan eivätkä halunneet vessaan kertaakaan sillain, että olisivat herättäneet mua (istuin siis käytäväpaikalla). Lähes kymmenen tunnin lento sai mun selän, niskan, jalat ja pään särkemään, mutta kyllä ajan jotenkin sai kulumaan katselemalla Harry Potteria ja kuuntelemalla Mamma Mian soundtrackia. 

Hongkongin lentokentältä oli hienot maisemat ympäröiville vuorille/kukkuloille ja ravintoloiden henkilökunta oli ystävällistä, mutta tietämätöntä. Väsyneenä ja yksinäisenä oli vaikea löytää hyvää ruokapaikkaa, joten päädyin sitten syömään salaattia ja maksamaan siitä 22,40 euroa. Vettä löytyi halvalla, mutta sipsejä ei mistään. 

Cathay Pacificin lennolla palvelu oli huonompaa ja hitaampaa, mutta vieruskaverista oli juttuseuraa, kun kumpikin odotti tulevaa Australian matkaansa innolla. Katsoin jotain elokuvia, mutta en nyt muista että mitä. Ilmeisesti vähän on tällä toisella lennolla jo ollut väsymystä ilmassa. Muistan heränneeni keskellä yötä siihen, etten tuntenut toista jalkaani ollenkaan, ja sillä sitten yritin kävellä vessaan, mikä herätti ihmetyksen ilmeitä henkilökunnan puolelta. 

Laskeuduimme myöhässä aikataulusta Sydneyn lentokentälle, ja ahdistavan passintarkastuksen jälkeen sain laukkuni kanssa kävellä ilman minkäänlaisia tarkistuksia terminaalista pihalle. Hostäiti ei vastannut viesteihini, mutta ilmeistyi onneksi sovitulle paikalle sovittuun aikaan.

Honkongin kentältä oli hienot maisemat

Lauantai 8.9.

Ajoimme hostmomin kanssa keskustan läpi Harbour Bridgen yli ja sain siten heti nähdä vilauksen Sydneyn oopperatalosta sateisessa maisemassa. Kotitalo oli pieni omakotitalo Forestvillen alueella eli luonnonpuistoalueen keskellä. Huoneeni oli isompi kuin kotona ja minulla oli oma kylpyhuone. Talossa oli tajuttoman kylmä ja laitoinkin heti villasukat jalkaan ja huivin kaulaan. 

Kävimme hostäidin ja hänen äitinsä kanssa hakemassa nuoremman tytön isältä ja menimme Targetiin pyörimään. Kaupoissa kuljettiin kolmesta neljään tuntia ja mitään kovin erityistä ei tullut ostettua. Minua väsytti ja paleli ja nälätti, ja kun lopulta pääsimme takaisin kämpille, sain syödäkseni paksuja nuudeleita ja paistettuja kasviksia. Noin kuuden maissa päätin mennä nukkumaan, mutta eihän siitä mitään tullut, kun oli niin kylmä. Koti-ikävä iski siis jo ekana iltana, eihän Suomessa ole tottunut nukkumaan kylmässä huoneessa. Kahden vaatekerroksen ja lisäpeiton ja huivin avulla sain nukuttua 15 ja puoli tuntia. 

Sunnuntai 9.9.

Päivä kului suurimmaksi osaksi nukkumiseen, tavaroiden purkamiseen ja taloon tutustumiseen. Vanhempi lapsi tuli kotiin viiden aikoihin ja mäkin sain silloin jo meikit naamaan ja olo oli muutenkin vähän reippaampi. Mitään en kuitenkaan ollut syönyt, kun eilistä ruokaa ei ollutkaan enää jäljellä. Menimme Eurooppa-festivaaleille lasten, hostäidin ja mummon kanssa. Siellä oli ihan hauskaa, ilotulituksen takia sinne pääasiassa menimme. Dinnerillä syötiin vain leipää ja juustoa, tosin minä siis kurkkua. Eli ei kunnon ruokaa sunnuntaina.

Sunnuntain aikana tunnelma talossa alkoi viilentyä ja mulle alkoi tulla sellainen olo, että olenko valinnut väärän perheen. Juttelin asiasta äidin kanssa ja sain vähän rohkaisua pitämään yllä positiivista kuvaa itsestäni. Menin nukkumaan joskus 23 aikoihin, mutta en saanut unta. Käytin yön Uuden päivän uusien jaksojen katsomiseen ja äidille valittamiseen, ja lopulta sain ehkä kaksi tuntia unta. 

Maanantai 10.9.

Heräsin 6.45 kylmissäni ja jännittyneenä. Aamupalaksi söin yhden jugurtin ja sitten täytyikin jo lähteä viemään vanhempaa lasta preschoolille. Mummo tuli kanssani näyttämään tietä ja lähinnä siis puhui saksaa lasten kanssa. Työnsin rattaita kirkkaassa auringonpaisteessa ja väsymys tuntui pahemmalta kuin koskaan. Kun tulimme kotiin, pesin kaksi koneellista pyykkiä ja ripustin ne mummon neuvoessa vieressä, kuin en olisi ikinä pyykkiä ripustanutkaan. 

Kymmenen aikaan sulkeuduin hetkeksi huoneeseeni ja purskahdin itkuun. Olin väsynyt ja minulla oli sellainen olo, ettei minua arvostettu tässä perheessä. En ollut saanut yhtäkään ystävällistä kommenttia sitten Suomesta lähdön jälkeen. Hostäiti antoi minulle luvan ottaa muutaman tunnin päiväunet, jotta jaksaisin tehdä loppupäivän työt. Yhdeltä palasin takaisin töihin eli syöttämään nuoremmalle lapselle ruokaa ja samalla yritin itsekin saada tarpeeksi energiaa riisisalaatista, jota mummo oli tehnyt. Myöhemmin minulle väitettiin, että en palannut yhdeltä töihin, vaan vain syömään. 

Kävin hakemassa vanhemman lapsen preschoolista ja jopa muistin reitin sinne. Jotain hyvää siis tässäkin päivässä oli. Illalla lähdin tapaamaan samalla alueella asuvaa italialaista Yayaa. Menimme Forestvillen RSL klubille, koska mikään muu ei ollut maanantaina auki. Juttelimme kolmisen tuntia niitä näitä aupairin arjesta ja vähän muustakin elämästä ja ensimmäistä kertaa koko matkan aikana minulla oli onnellinen olo.

Tiistai 11.9.

Heräsin aamulla lasten kirkumiseen noin puoli kuudelta, mutta onnistuin nukahtamaan vielä hetkeksi. Olo oli vihdoin virkeämpi, mutta minua pelotti, että mistä minulle tänään valitettaisiin. Matkalla preschooliin vanhempi lapsi kaatui ja satutti kätensä, minkä takia hän itki koko loppumatkan. Onneksi preschoolin opettajat olivat ymmärtäväisiä. 

Hostäiti ehti päivän aikana valittaa minulle muunmuassa valojen sammuttamisesta, lelujen keräämisestä, oven lukitsemisesta ja siitä, kun unohdin yhden villatakin rattaisiin. Mitään hyvää palautetta en saanut koko aikana, mutta saimme puhuttua vähän niitä ja näitä arkisista asioista ja oloni ei ollut enää niin mollattu. 

Illalla kävin lenkillä luonnonpuistossa ja lähialueen kaduilla. Menimme myös perheen kanssa dinnerille RSL klubille ja minulla oli oikeastaan jopa ihan hauskaa heidän kanssaan. Ja ensimmäistä kertaa matkan aikana sain myös ihan kunnon ruokaa, mikä tietysti vaikutti mielialaan. Illalla puhuin facetimea Wilman kanssa ja oli kyllä ihana kuulla Suomen kuulumisia.

Luonnonpuisto

Keskiviikko 12.9.

Keskiviikkona olin koko päivän keskenään lasten kanssa. Mummo lähti aamulla takaisin Saksaan ja lapset kyselivätkin loppupäivän, että miksi mummo ei ole täällä enää. Menimme vanhemman lapsen kanssa socceriin ja pienempi nukkui koko tunnin ajan, mikä oli ihan mahtavaa. Juttelin muiden aupairien ja vanhempien kanssa ja tuli sellainen olo, että tänne haluan tulla uudelleenkin. 

Soccerin jälkeen menimme viereiseen leikkipuistoon vähän yli tunniksi. Söimme eväitä ja leikimme piilosta - meillä oli tosi hauskaa lasten kanssa! Kotona laitoin heille ruokaa ja kun pienempi meni päiväunille, luimme Suomesta tuomaani muumikirjaa ja leikimme nukeilla. Hostäiti tuli kotiin jostain syystä jo puoli neljä ja sainkin sitten pitää vähän aikaa taukoa. Otin aurinkoa ja söin nuudelisalaattia terassilla auringonlaskua katsellen. 

Illalla tein vielä ekstratunnin töitä ennen kuin lähdin Yayan kanssa iltateelle Chatswoodiin. Hostäiti suuttui, kun en saanut vanhempaa lasta tottelemaan ja menemään nukkumaan. Tarvitsin opal cardia, jotta pääsisin lähtemään ajallaan ja tämähän johti siihen, että hostäiti huusi minulle vihaisena, lapsen silmien edessä. Lähdin sitten erittäin loukkaantuneena ja hysteerisenä tapaamaan Yayaa, ja silloin tiesin, että olin valinnut väärän perheen.

Muumikirja, jonka ostin

Linnut on niin erilaisia täällä

Torstai 13.9.

Heräsin klo 5.45 neljän tunnin unien jälkeen ja pelkäsin hostäidin tapaamista, koska emme olleet puhuneet edellisillan raivokohtauksen jälkeen. Oikeastaan tässä kohtaa halusin vaan lähteä pois perheestä, joten otin muutamaan perheeseen yhteyttä facebookin kautta. Vein lapset päivähoitoon, mikä ei ollut helppo tehtävä, koska vanhempi lapsi itki taas vaihteeksi koko matkan päiväkodille. 

Otin aurinkoa pari tuntia ja nautin rauhallisesta päivästä ilman lapsia ja ilman hostäitiä. Iltapäivällä kävin hakemassa lapset päiväkodista ja menimme puistoon. Ilta oli kokonaisuudessaan aika katastrofi, kun vanhempi lapsi pissasi housuun kotimatkalla ja lapset kiukuttelivat sekä kylvyssä että pitsaa laittaessa. Selvisi myös, että hostäiti, jonka olisi pitänyt olla töissä, oli kotona salakuuntelemassa koko illan minua ja lapsia. Illalla sitten juttelimme hostäidin kanssa, ja hän oli sitä mieltä, että minun olisi paras lähteä. En kuulemma osaa hoitaa lapsia enkä laittaa ruokaa, en välitä muista kuin itsestäni ja eikä minulla ole empatiakykyä. Ja tähän en siis saanut sanoa mitään vastaan.

Keskustelun jälkeen teimme päätöksen, että katsomme miten seuraavat päivät sujuvat, mutta olin jo salaa mielessäni päättänyt lähteä. En vain halunnut joutua taivasalle sinä yönä. 

Perjantai 14.9.

Aamulla heräsin kamalaan koti-ikävään ja toivottomuuden tunteeseen. Vein lapset päiväkotiin ja samalla sain vastauksen viestiini yhdeltä perheeltä. Sovimme, että soitan tämän perheen äidille, Geordille, kun pääsen kotiin päiväkodilta. Puhuimme puhelimessa aika kauan ja kerroin Geordille kaiken. Hän oli erittäin pahoillaan, että minulla on ollut tällainen kokemus ja hän pyysi minut käymään saman päivän aikana. Yhtäkkiä oloni ei ollut enää yhtään niin toivoton, ja suihkunraikkaana ja meikattuna hyppäsin ekaa kertaa bussiin kohti keskustaa. Löysin talolle helposti, se oli korkea vähän brittityylinen townhouse ihan keskustan lähellä. Sisällä minua odotti perheen isä, poika ja kuusi huskya. 

Haastattelu kesti noin 1,5 tuntia ja perhe tuntui lähes kaikin tavoin täydelliseltä. Illalla he ilmoittivat, että haluavat minut. Puhuin äidin ja muutaman kaverin kanssa, että kannattaako minun mennä perheeseen, jossa on kuusi koiraa ja autistinen lapsi. Kaikki olivat sitä mieltä, että on parempi ottaa allergiaoireet ja silloin tällöin raivostuva lapsi, kuin kokoaikainen henkinen ahdistus ja koti-ikävä. Olin samaa mieltä. 

Illalla kävimme Yayan kanssa Manlyssä jäätelöllä ja katselemassa pimeää merta. Oloni oli väsynyt ja ahdistunut, mutta toisaalta myös odottavainen.

Lauantai 15.9.

Aamulla olin vielä kahden vaiheilla lähdöstäni. Edellisiltana hostäidin ex-mies oli ilmestynyt paikalle puhumaan minua ympäri jäämään. Hän oli tosi mukava ja minulle tuli tunne, että hänestä saattaisi olla apua, jos jäisin tähän perheeseen. Pari tuntia asiaa pyöriteltyäni päätin, että seuraan vaistojani ja menen uuteen perheeseen. Pakkasin laukut ja kirjoitin hostäidille kirjeen, jätin simkortin ja opal cardin pöydälle ja kävelin ovesta ulos. Vanhemmalle lapselle sanoin, että kaverini tulee hakemaan minua matkalle. 

Jessica tuli hakemaan minut ja veimme tavarani tänne uudelle kämpälle. Illalla lähdimme suomalaistyttöjen porukalla viettämään iltaa ja Veran synttäreitä Sydney Pub Crawlille, jota ennen kävimme crepeillä Circular quayn lähellä. Ilta oli hauska ja baarista pääsin helposti kotiin, nimittäin kävelemällä 15 minuuttia. Tuntuu ihan ihmeelliseltä asua näin lähellä keskustaa.

Jessican ja Veran kanssa ennen lähtöä baarikierrokselle

Suomi-tytöt

Sunnuntai 16.9.

Tänään heräsin joskus kymmenen maissa ja ihmettelin uutta ympäristöä. Talo on niin iso, että vessaan mennäkseen täytyy kävellä 100 askelta, ainakin puhelimen laskurin mukaan. Käytän täällä siis samaa vessaa lasten kanssa, mutta perhe ei ole ollut kotona perjantain jälkeen, eli olen saanut ihan rauhassa asettua taloksi. He tulevat tänään kotiin farmiltaan joskus 11 aikaan illalla, eli tapaan lapset varmaan vasta huomenna. 

Päivällä kävimme Veran kanssa piknikillä Bondi Beachilla, mutta tuuli oli niin kylmä, ettemme olleet kovin kauaa. Lisäksi meitä kumpaakin väsytti eilisen menot. Nyt illalla olen syönyt nuudeleita ja salmiakkia ja miettinyt, mitä kaikkea huomenna pitää hankkia, kun menemme Geordin kanssa ostoksille. Allergialääkkeet ja pankkitunnukset ovat listalla ensimmäisenä, mutta haluaisin myös kovasti ruisleipää ja lippiksen.

Tästä tuli nyt aika pitkä postaus, mutta hyvästä syystä - pääsin purkamaan viikon tapahtumat yhteen tekstiin. Toivon kovasti, että ensi viikosta tulee parempi, ja että totun uuden perheen tapoihin ja tulen toimeen lasten kanssa. Ja ainiin, pitää oppia myös ajamaan autoa väärällä puolen tietä. 

Saatan tehdä jatkossakin tälläisiä viikkopostauksia, mutta jos ja kun elämä rutinoituu kohdilleen, ei näitä kukaan enää jaksa lukea.

Bondi

~ Hilda